MONENLAISIA RAUNIOITA

Ehei, ei rauniokoiria. Pikemminkin yksi ihmisraunio rakennuksen raunioilla. Hmmm... Mä kävin kattomassa omaa historiaani kohta parinkymmenen vuoden takaa, eli sitä Yläastetta, jonka penkkejä on kulutettu enemmän tai sitten vähemmän. Yleensä vähemmän. Luulen, että mun henkinen hammasta purren meininki alkoi viimeistään siellä silloin, tosin saattoipa purkautua kaikkena muuna kuin nieleskelynä ja hiljaisuutena. Huoh, voisipa sanoa että Oi niitä aikoja. Kuvatodiste täytyi tietenkin napata, valitettavasti kännykkäkameralla, kun reissu ei ollut ennalta suunniteltu.No joo, kuluneen viikon aikana on taas niitä surullisen kuuluisia C-osia tullut elämään ja valitettavan sopivasti täysin epäsopivaan aikaan. Ja vaikka elämässä on ihmisiä, joita ystäviksi kutsutaan, niin tuntuu että Juicea lainaten on joskus niin kovin yksin niillä ajatusten raunioilla. Krapulalla taas ei ole osuutta asiaan sikäli kun meikäläisestä puhutaan, vaikka siitä itse biisi taitaa kertoakin. Mikä meistä ihmisistä tekee niin kovin erilaisia? Lähtökohdatko, vai sekö miten elämää on opetettu elämään? Kuinka suuri merkitys elämänkokemuksella on?

Jos mä mietin omia hommiani, niin on pakko todeta, että hitosti on matkan varrella kasvettu. Kuinka paljon sitä sitten voi kasvaa, ihmisenä? Kuinka paljon niitä kasvattavia asioita yhden ihmisen elämään mahtuu? Miksi tulee se tunne, ettei enää jaksa? Ja kuitenkin aina sanotaan, ettei enempää anneta kuin mitä jaksaa kantaa. Entä jos on heikko? Tai tulee heikoksi? Eikä jaksa enää kantaa. Mitä sitten? Onko sitten se raunio, vai eikö enää edes sitä? Mitä virkaa on rauniolla?

Koska mä ehkä vastaisin tohon viimiseen, ettei mitään, niin kai sitä on sitten taas kerran oltava se vahva vaikkei paskaakaan kiinnostaisi. Ja kun puret hammasta, menet ja teet, niin jotkut ei ehkä ikinä huomaakaan sitä sisäistä rauniota. Jos joku ei huomaa sitä, niin onko silloin raunio vai luuleeko vaan olevansa? Onko ainoastaan sillä ihmisellä paha mieli, joka julkisesti ja avoimesti itkee?

Sitä pohtien.