ULTRA BRA - SOKEANA HETKENÄ

Tiilitalojen keskellä
hän kirjoitti minulle nimensä
kiinalaisin kirjaimin
vetoavalla hymyllään
houkutteli minut porttikäytävään

Kerran lumitraktori
mursi tästä seinästä palan
täällä on oma tuoksunsa
hämärän kivisen paikan
rautaisen portin öljytyt saranat

Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään

Sunnuntaina on juhlavaa
kävellä hiljaisia katuja
olla matkalla tapaamiseen
ihmiset vetävät naruista
vakavia koiria ulkoilutetaan

MONENLAISIA RAUNIOITA

Ehei, ei rauniokoiria. Pikemminkin yksi ihmisraunio rakennuksen raunioilla. Hmmm... Mä kävin kattomassa omaa historiaani kohta parinkymmenen vuoden takaa, eli sitä Yläastetta, jonka penkkejä on kulutettu enemmän tai sitten vähemmän. Yleensä vähemmän. Luulen, että mun henkinen hammasta purren meininki alkoi viimeistään siellä silloin, tosin saattoipa purkautua kaikkena muuna kuin nieleskelynä ja hiljaisuutena. Huoh, voisipa sanoa että Oi niitä aikoja. Kuvatodiste täytyi tietenkin napata, valitettavasti kännykkäkameralla, kun reissu ei ollut ennalta suunniteltu.No joo, kuluneen viikon aikana on taas niitä surullisen kuuluisia C-osia tullut elämään ja valitettavan sopivasti täysin epäsopivaan aikaan. Ja vaikka elämässä on ihmisiä, joita ystäviksi kutsutaan, niin tuntuu että Juicea lainaten on joskus niin kovin yksin niillä ajatusten raunioilla. Krapulalla taas ei ole osuutta asiaan sikäli kun meikäläisestä puhutaan, vaikka siitä itse biisi taitaa kertoakin. Mikä meistä ihmisistä tekee niin kovin erilaisia? Lähtökohdatko, vai sekö miten elämää on opetettu elämään? Kuinka suuri merkitys elämänkokemuksella on?

Jos mä mietin omia hommiani, niin on pakko todeta, että hitosti on matkan varrella kasvettu. Kuinka paljon sitä sitten voi kasvaa, ihmisenä? Kuinka paljon niitä kasvattavia asioita yhden ihmisen elämään mahtuu? Miksi tulee se tunne, ettei enää jaksa? Ja kuitenkin aina sanotaan, ettei enempää anneta kuin mitä jaksaa kantaa. Entä jos on heikko? Tai tulee heikoksi? Eikä jaksa enää kantaa. Mitä sitten? Onko sitten se raunio, vai eikö enää edes sitä? Mitä virkaa on rauniolla?

Koska mä ehkä vastaisin tohon viimiseen, ettei mitään, niin kai sitä on sitten taas kerran oltava se vahva vaikkei paskaakaan kiinnostaisi. Ja kun puret hammasta, menet ja teet, niin jotkut ei ehkä ikinä huomaakaan sitä sisäistä rauniota. Jos joku ei huomaa sitä, niin onko silloin raunio vai luuleeko vaan olevansa? Onko ainoastaan sillä ihmisellä paha mieli, joka julkisesti ja avoimesti itkee?

Sitä pohtien.

MEIDÄN LAIVASSA, MEIDÄN LAIVASSA...

...Siinä on iso reikä pohjassa. Ja se uppoaa, ja se uppoaa, jos et ryhdy pumppaamaan :)

Soudut ja AfterPartyt hoidettu kunnialla, aivan loistava viikonloppu!

Pirteät Firebirdsit Leikarilla starttivalmiina

Venyttelyä ennen stadionille lähtöä - URHEILUN SYVIN OLEMUS

Todistettavasti soutanut

Sutsisatsisatsaa Soutustadionilla

Pitkä ja Pätkä - molemmat Pätkän vaatteissa

Tiitu - kaikkien pumppunaisten ylipäällikkö kera GhettoBlasterin

IltapippalointiaKaikki kiva loppuu aikanaan eli koti kutsuu

Kotimatkan kohokohta

Lisää kuvasaastetta ja selontekoa myöhemmin!

18 TUNTIA ARMONAIKAA

Nimittäin siihen hemmetin pitkään soutu-urakkaan. Saas nähdä kuin meidän käy! Sääennusteen mukaan kelin pitäisi olla hyvä, mutta pakattuna on varmuuden varalta vermeet takuulla kaikkiin mahdollisiin olosuhteisiin. Olisin odottanut hektisempää olotilaa täksi illaksi, mutta kas vaan kun se jännitys ei oo mun kaveri, niin mua pikemminkin väsyttää. Tai sitten mun tankkaus on mennyt pipariksi, toivottavasti tosin ei. Huomenna saa syödä :) Vaikka pihvin, luxusta! Vichy ja banaanit tulee jo vissiin uniinkin, että sikäli ei kyllä tee mieli nukkumaan. Sen sijaan jos olisin vakuuttunut Heseateria-unista, niin olisin jo huilaamassa. Miten hitossa joku jaksaa noudattaa AINA jotain tarkkaa ruokavaliota, kysyn vaan??

Tänne lienee sitten tuleva koottu selonteko viikonlopun tapahtumista, mikäli mun kädet vielä huomenna puolen yön aikaan tottelee epäilemättä tyhjää täynnä olevien aivojen käskyjä tehdä ylipäätään yhtään mitään. Voi hyvää päivää mikä lause. Äh, Nukkumatin luokse.

Näihin tunnelmiin...

ROW, ROW, ROW YOUR BOAT

Kuulin vähän juttua, että jos kerran on blogi, niin sitä sitten pitäisi joskus päivittääkin. Olkoon siis niin. Joo-o, mulle kuuluu periaatteessa ihan hyvää ;-)

Viimeisten muutaman viikon aikana on kiirettä pidellyt jos jonkunlaisen asian tiimoilta. On etsitty isäukon entisiä opiskelukavereita 40:n vuoden takaa ja suunniteltu heille tasavuosikekkereitä. Täytyy kyllä sanoa, että hurjan mukavaa porukkaa heillä siellä Pajulahden Urheiluopiston kurssilla niinä vuosina on ollut. Puhelimessa on siis puhuttu jopa normaalia enemmän ja se on sitten jo oikeesti paljon.

Piskirintamaan kuuluu sitä perusvatkausta ja vähän treenejä. Pikkurakki kasvaa silmissä ja vaikka se veteli naamaansa mun parin sadan euron platot, niin mä siltikin tykkään siitä. Alkoholilla oli osuutta asiaan, nimittäin ihan selväpäinen ihminen ei syötä vaivalla hankkimiaan monoja koiralle, etenkään kun ne eivät ole korvattavissa K-kengän jalkineilla. Yks pieni perkele sille asialle. No joo, tänään vietettiin jokunen tunti koirakentällä muita koulien ja itsekin treenaten. Lainakoira Ritu kulkee jo aika kivasti. Totta puhuen mun tekis mieli ilmoittaa se kisoihin. Tarttee pohtia. Pubi on myöskin tutustunut agilityn saloihin putken ja puomin verran. Aika kivasti sujuu, tuntuu vaan tyyppi olevan hieman kuumahkoa sorttia ja osaa mielestään kovin paljon asioita vaikka mun mielestä ei juuri mitään. Sen verran uskaltaa kuitenkin sanoa, että hitaan tupsukkimudin eli Ween jälkeen joutuu taas meikäläinen laittaa tossua toisen eteen vähän reippaammassa tahdissa.

Ja sitten tohon otsikkoon. Viime syksynä mä tajusin suustani tulevan "joo" kun kysymys kuului "Lähdetkö Sulkavalle soutamaan?". Mikäs siinä sitten, yhdet puheet niinkuin aina. Vajaa viikko olisi siis vielä armonaikaa ennen suurta koitosta. Soutamassa on käyty jo ehkä vähän liikaakin, joten enää ennen perjantaita ei vedon vetoa. Täytyis kääntää ajatus tohon tankkaukseen ja kun se ei voi olla vaan ja ainoastaan nestepitoista - eli siideriä - niin siihenkin asiaan joutuu vähän keskittyä. Niinkuin mulle sanottiin, Sulkavan Soutu on helpoin tapa laittaa hullut numerojärjestykseen, huoh. Meillä on hyvä porukka, asenne kohdallaan ja mulla sentään ihan oikeat soutuhousut niin väkisinhän siitä tulosta syntyy :)

Pitäkäätten siis peukkuja perjantaina 10.7. klo 17.00, silloin starttaa Firebirds Undercover omalle kuuskyt ja risat kilometrin taipaleelleen tahtiairossa meikku. Upeeta! Mahtavaa! Mä ootan sitä maaliintulofiilistä :)

VOI ELÄMÄN KEVÄT

Miehet. Ei saatana.

MULLA ON KUVAUKSELLISIA RAKKEJA :)

Muutamaa viikkoa takaperin tehtiin treffit Hansun kanssa ja lienee yleistä, että hän mukanaan kantaa iiiiisoa kamerahärveliä. Totuus kun on, että näin liikkeissään sähäköiden rakkimuksien perässä on kohtalaisen turhauttavaa yrittää juosta jonkun perusmallisen PowerShotin kanssa ja kuvitella saavansa edes yhtä suhteellisen kelvollista otosta. Tässä siis vähän esimakua siitä, minkälaisia kuvat voivat joskus olla kun kamera on kelvollinen ja sitä pitelee henkilö, joka osaa kyseistä kapistusta käyttää:

Kuvat on ottanut Hanna-Mari Laitala, loput löytyvät osoitteesta

http://jussi.1g.fi/kuvat/Pubi%20Ato%20ja%20Wesley/

KIITOS!

AAMUVATKAUSTA

Aurinko näyttäytyi jo aikaisin aamulla ja mikä olisikin mukavampaa kuin aloittaa tällainen tarinointi kauniista ilmasta ja ihanasta aamulenkistä - toisin kuitenkin kävi. Meillä on täällä väännetty koko taloyhtiön kattavaa parvekeremonttia jo useampi viikko ja tottahan toki silloin herätään kukonlaulun aikaan siihen korviavihlovaan poraamiseen. Eipä siinä silloin muu auta kun raahautua ylös, ulos ja lenkille.

Mutiaisillehan on hemmetin vaikeaa sellainen peruskäyttäytyminen eli odottaminen kun lenkille lähtevä henkilö pukee päälle. Toisaalta mudithan kuulemma pystyy kouluttamaan ja olemaan vaikka ihan hiljaakin, meikäläinen on siis sillä saralla vaan surkeasti epäonnistunut. Minä ja muutama muu kutsumme tuota mudismia vatkaamiseksi. Vatkaamisen syvin olemus perustuu siihen, että vaikka periaatteessa seistään paikallaan, niin esimerkiksi etujaloilla voi paikalla ollessaan stepata. Siihen saattaa myös kuulua pientä läähätystä ja pääsääntöisesti yleisolemuksen vatkaimella kuuluu olla levoton. Wesley on omalta osaltaan vienyt tätä vähän kyseenalaista aatetta eteenpäin tehden itseään ympäri kiertäen pieniä ympyröitä. Kymmenittäin peräkkäisiä ympyröitä ja pakettiin kuuluu yleensä kurkusta päästettyjä haukun esiasteita. Ato taas tyytyy perusvatkaukseen höystettynä sellaisella hienoisella kirkumisella ja tasakäppäloikalla joka ulottuu reilun metrin korkeuteen. Pubi - tämä aikamme hittituote - luojan kiitos istua möllöttää hiljaa paikallaan ja ihmettelee tätä yliaktiivista maailmaa joka avautuu heti seuraavaksi silmien aukaisun jälkeen.

No joo, kun mä nyt sitten viimein saan raahattua tän bändin jonkunlaisessa järjestyksessä ulos tästä betonilaatikosta, niin eikö nyt ihan ensimmäiseksi pihamaalla juokse orava. Kuvitelkaa nyt, ihan ORAVA! Räkyräky-ympyräympyrä-räkyräky-ympyräympyrä, tuliko täytenä yllätyksenä että Wesley ei kestä oravia? Siinä sitten tovin remmejä oiottuani pääsen vihdoin matkaan. Kokonaiset parikymmentä metriä edettyäni tie haarautuu ja eikös sieltä haaraumasta tule vastaan tuttu mieshenkilö kahden koiransa kanssa. Nämä molemmat koirat ovat vanhempia kuin Ato ja lukeutuvat siihen porukkaan joiden kanssa pellolla on juostu ja leikitty vuosien varrella lukuisia kertoja. Mutta mitä tekee Wesley? Räkyräky - ympyräympyrä - räkyräky - ympyräympyrä. Jo aikaa sitten olen huomannut, että fyysinen vääntö Ween kanssa on jokseenkin turhaa eivätkä mitkään peruskikkailut namien tai lelujen kanssa tuollaisessa tilanteessa toimi. Joten ei muuta kun Wee kainaloon ja matka jatkuu sadatellen mudit ja vatkauksen alimpaan helvettiin.

Atoon ei saa osua. Siis vieressä kulkeva koira. Jos osuu, niin pitää siksakata. Ja jotta ei osuisi, niin kannattaa varmuuden vuoksi siksakata. Wesley tekee ympyröitä. Pubi roikkuu remmissä. Mulla on jumaliste selkä hiestä märkä ja hermo sen verran kireellä että ei voi kun toivoa ettei vastaan tule enää ketään eikä mitään. Tämä toivehan nyt on tottaperhanassa liikaa ja seuraavan ah niin iloisen reilun puolituntisen aikana kohtaamme vielä mummon rollaattorin kanssa, mummon perässä vedettävän kauppakassin kanssa ja mikä ihaninta - kissan.

Vaikkakaan tämä ei ihan aina näin vaikeaa ole, niin sattuneista syistä juuri nyt ei kovin montaa positiivista ajatusta tuosta kierroksesta irtoa. Wesleyn kunniaksi on sanottava, että enää ei polkupyörät eikä ohiajavat autot aiheuta pakonomaista vatkausta. Saattaa jopa olla, että osa henkilöistäkin jää huomaamatta jos sillä sattuu olemaan hyvä päivä. Ja jos Weellä on hyvä päivä, niin Aton ei ole pakko siksakata koska kukaan ei osu siihen. Ja jos se herra Orava viitsisi vaikka huomenna aamulla samaan aikaan pysyä siellä pesäkolossaan, niin me ehkä kohdattaisi ne vastaantulevat koirat hieman loivemmassa vireessä ja mummotkin ehkä saisivat mennä paikalliskauppaan ihan rauhassa. Hmmm... mä unohdin sen kissan, no kyllähän ihana aurinkoinen aamulenkki yhden takapakin kestää, vai?

KAIKKI ON NIIN SUHTEELLISTA

Jokainenhan tietää sen satunnaisen tai jatkuvan tunteen kun rahat on finito? Tai on niin kiire, ettei vuorokauden tunnit meinaa riittää? Ja kun nyt vastasit pontevasti kyllä, niin mä sanon kanssa tietäväni tunteen. Tiedättekö, se perusvastaus kaikkeen - "tiedän tunteen!" - kun ollaan oikein kovasti samaa mieltä sen kanssa, joka mitä tahansa vastaavaa asiaa manaa?

No, kun nyt sattumoisin tätä hommaa on joskus pitänyt pohdiskella jo pintaakin syvemmältä, niin heitetään kehiin tällainen vallitsevan vitutuksen seurauksena kehkeytynyt avautuminen:

Kun mulla on rahat loppu, niin ne on ihanihan oikeesti loppu. Kun ne on loppu, niin mä en ilmoita koiraani kymmeneen seuraavaan lähialueen kilpailuun / näyttelyyn tai mihinkään muuhunkaan vastaavaan. Kun ne on loppu, niin plantaasin puutarhaa ei korista upouusissa rottinkirakennelmissa ehkä satojen eurojen kukkaset. Kun ne on loppu, niin mun auto ei liiku ennalta suunnittelematta satojen kilsojen päähän vieden meikäläistä katsomaan jotain helvetin patsasta, jota nähtävyydeksi kutsutaan. Ja jos totta puhutaan, niin mun auto ei liiku metriäkään siinä vaiheessa kun tankki on tyhjä.

Rahojen loppumista ei toivo kenellekään. Rahojen loppumisen keneltä tahansa ymmärtää. Nykypäivänä tässä työllisyystilanteessa voisi helposti olla sitä mieltä, että ne todennäköisemmin loppuu kuin riittää ikuisesti ja aina vaan. Se ero loppumisen ja loppumisen välillä on taas ihmisestä kiinni. Ja kun meitä on moneen junaan, niin turha soimata toista jos se on erilainen kuin mitä itse on.

Toivoa kuitenkin sopii, ettei sen rahattoman ihmisen tarvitsisi toitottaa sitä rahattomuuttaan aamusta iltaan ihan vaan muistuttaakseen niitä toisenlaisia rahattomia siitä, ettei sillä rahattomalla OIKEESTI ole rahaa. Mutta katsos hei, jos se oikeesti rahaton päättää jättää vaikka auton tankkaamatta siksi, että pääsisi kerrankin vaikka kaverinsa kanssa ulos syömään, niin parasta mitä voi tapahtua laskun maksun aikaan on se, kun se toinen helvetin köyhä toteaa, et jos sä vaikka viitsit maksaa kun mulla tulee sen mun vakituisen työpaikan tili vasta parin viikon päästä.

Että onko sitä rahaa vai onko se loppu - kaikki kun on niin perkeleen suhteellista.

Nih.

MISTÄ ON PIENET KOIRANPENNUT TEHTY?

Tähän kai kuuluisi vastata jotain ihanaa, vaaleanpunaista, pörröistä ja pehmoista? Söpöä, hiljaista, puhdasta ja nättiä? Totuus on kuitenkin tämä:

BLOGI ON LUOTU...

...vai perustetaanko näitä? Mä luulin olevani joku hemmetin nettivelho ja tän kanssa olin kyllä totaalisen hukassa. Mutta on se nyt olemassa, onhan?

Mulla oli tarkoitus väsätä kotisivut, mutta kun inspiraatio odotti itseään saapuvaksi viikosta toiseen niin näinhän tässä kävi. Kun kuulemma PITÄÄ olla blogi. Mieluiten treeniblogi. Siinä treeniblogissa sitten kuuluisi kertoa jokainen kiekura ja nakkimakkara treeneistä unohtamatta tuulen suuntaa ja ihQutusta. Siihen minen suostu, nih. Ihan totta. Tai ainakaan viimeisimpänä mainittuun. Joka tapauksessa - treeneillä tai ilman - tämä blogi tulee valtaosaltaan käsittelemään koiria jo ihan siitäkin syystä että meikäläisen akuutti finanssipoliittinen tila tuskin kiinnostaa ketään.

Koiria on siis kolme ja josko niitä sitten yrittäisi esitellä vähän tarkemmin:

Vanhimpana laumassa hengailee mudiuros Ato, viralliselta nimeltään Szófogadás Latest. Ato täyttää elokuun lopussa 8 vuotta saavuttaen siis veteraani-iän. Aton kanssa on vuosien varrella tottisteltu, suoritettu BH-koe lähinnä huvin vuoksi ja urheilun kannalta ja viihdytetty yleisöä "kuinka monta rimaa voitkaan radalla pudottaa"-lajissa, jota myös agilityksi kutsutaan. Ja koska mun koirien nimet ovat syystä tai toisesta aina herättäneet jotain ihme puputusta joidenkin ihmisten toimesta, niin kerrottakoon Aton saaneen nimensä mustan ja käkkärätukkaisen pikajuoksijan - Ato Boldonin - mukaan.

Keskimmäinen jamppa kantaa nimeä Wesley oikeammin Kökényfia Cimer. Nimensä tämä kirjava kaveri on saanut Wesley Snipesin mukaan vaikka kuulemma Unkarista tuodulla koiralla pitäisi olla joko unkarilainen tai suomalainen nimi. Paskat, sanon minä. En sitten tiedä pitääkö paikkansa, ettei nimi miestä pahenna? Kovin paljoa huonommaksi ei kuitenkaan tulla voi, valitettavasti Wee ei oo ollu korvien väliltään mikään positiivisesti mainittava tapaus. On se kovin herttainen, iloinen ja mukavuudenhaluinen, harmi vaan että kaikkea haittaa totaalinen toimintakyvyttömyys ja ylivilkkaus joka eittämättä kuormittaa sekä rakkimuksen että omistajan hermorakennetta meikäläisen makuun himpun verran liian usein. Tästä ehkä joskus lisää. Wesleyn kanssa em. syistä tottiksen tekeminen on ollut aikalailla mahdotonta, agilityssä ollaan jollain konstilla kammettu luokkaan 2.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, Pubi - kaikkien janoisten sankari. Kun nyt noita aiempia nimivalintoja on joskus kovastikin kritisoitu, niin mites sitten tämä? Poikkeaa kuulemma linjasta, mikä on totta. Ja perhana, sehän ei ole edes mudi. Rotua ei ole spekuloinneista huolimatta vaihdettu, Weetä on kyllä vaihdossa tarjottu, vaan kun ei ole kellekään kelvannu ;-) Pubi on australianpaimenkoira, jonka nimeämiseen liittyy ihan oma tarinansa joka joskus kerrottaneen. Pubi viettää päivänsä pubin lisäksi agility- ja tottistreeneissä toistaiseksi turistina, koiria ja ihmisiä tapaillen sekä leikkien ja lenkkeillen.

Mulla ei oo pienintäkään käsitystä siitä kuuluuko blogitekstin olla lyhyt vai pitkä, joten tyydyn näin aluksi tällaiseen välimalliin. Hmmm... pitää kysyä joltain joka tietää ja koska mä oon matkani varrella tiennyt monen monta juttua yhdelle treenikaverille, niin tiedänpä myös kenen puhelin kohta pirahtaa - tiedätkö sinä?