keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
maanantai 8. kesäkuuta 2009
MULLA ON KUVAUKSELLISIA RAKKEJA :)
Muutamaa viikkoa takaperin tehtiin treffit Hansun kanssa ja lienee yleistä, että hän mukanaan kantaa iiiiisoa kamerahärveliä. Totuus kun on, että näin liikkeissään sähäköiden rakkimuksien perässä on kohtalaisen turhauttavaa yrittää juosta jonkun perusmallisen PowerShotin kanssa ja kuvitella saavansa edes yhtä suhteellisen kelvollista otosta. Tässä siis vähän esimakua siitä, minkälaisia kuvat voivat joskus olla kun kamera on kelvollinen ja sitä pitelee henkilö, joka osaa kyseistä kapistusta käyttää:
Kuvat on ottanut Hanna-Mari Laitala, loput löytyvät osoitteesta
http://jussi.1g.fi/kuvat/Pubi%20Ato%20ja%20Wesley/
KIITOS!
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
AAMUVATKAUSTA
Aurinko näyttäytyi jo aikaisin aamulla ja mikä olisikin mukavampaa kuin aloittaa tällainen tarinointi kauniista ilmasta ja ihanasta aamulenkistä - toisin kuitenkin kävi. Meillä on täällä väännetty koko taloyhtiön kattavaa parvekeremonttia jo useampi viikko ja tottahan toki silloin herätään kukonlaulun aikaan siihen korviavihlovaan poraamiseen. Eipä siinä silloin muu auta kun raahautua ylös, ulos ja lenkille.
Mutiaisillehan on hemmetin vaikeaa sellainen peruskäyttäytyminen eli odottaminen kun lenkille lähtevä henkilö pukee päälle. Toisaalta mudithan kuulemma pystyy kouluttamaan ja olemaan vaikka ihan hiljaakin, meikäläinen on siis sillä saralla vaan surkeasti epäonnistunut. Minä ja muutama muu kutsumme tuota mudismia vatkaamiseksi. Vatkaamisen syvin olemus perustuu siihen, että vaikka periaatteessa seistään paikallaan, niin esimerkiksi etujaloilla voi paikalla ollessaan stepata. Siihen saattaa myös kuulua pientä läähätystä ja pääsääntöisesti yleisolemuksen vatkaimella kuuluu olla levoton. Wesley on omalta osaltaan vienyt tätä vähän kyseenalaista aatetta eteenpäin tehden itseään ympäri kiertäen pieniä ympyröitä. Kymmenittäin peräkkäisiä ympyröitä ja pakettiin kuuluu yleensä kurkusta päästettyjä haukun esiasteita. Ato taas tyytyy perusvatkaukseen höystettynä sellaisella hienoisella kirkumisella ja tasakäppäloikalla joka ulottuu reilun metrin korkeuteen. Pubi - tämä aikamme hittituote - luojan kiitos istua möllöttää hiljaa paikallaan ja ihmettelee tätä yliaktiivista maailmaa joka avautuu heti seuraavaksi silmien aukaisun jälkeen.
No joo, kun mä nyt sitten viimein saan raahattua tän bändin jonkunlaisessa järjestyksessä ulos tästä betonilaatikosta, niin eikö nyt ihan ensimmäiseksi pihamaalla juokse orava. Kuvitelkaa nyt, ihan ORAVA! Räkyräky-ympyräympyrä-räkyräky-ympyräympyrä, tuliko täytenä yllätyksenä että Wesley ei kestä oravia? Siinä sitten tovin remmejä oiottuani pääsen vihdoin matkaan. Kokonaiset parikymmentä metriä edettyäni tie haarautuu ja eikös sieltä haaraumasta tule vastaan tuttu mieshenkilö kahden koiransa kanssa. Nämä molemmat koirat ovat vanhempia kuin Ato ja lukeutuvat siihen porukkaan joiden kanssa pellolla on juostu ja leikitty vuosien varrella lukuisia kertoja. Mutta mitä tekee Wesley? Räkyräky - ympyräympyrä - räkyräky - ympyräympyrä. Jo aikaa sitten olen huomannut, että fyysinen vääntö Ween kanssa on jokseenkin turhaa eivätkä mitkään peruskikkailut namien tai lelujen kanssa tuollaisessa tilanteessa toimi. Joten ei muuta kun Wee kainaloon ja matka jatkuu sadatellen mudit ja vatkauksen alimpaan helvettiin.
Atoon ei saa osua. Siis vieressä kulkeva koira. Jos osuu, niin pitää siksakata. Ja jotta ei osuisi, niin kannattaa varmuuden vuoksi siksakata. Wesley tekee ympyröitä. Pubi roikkuu remmissä. Mulla on jumaliste selkä hiestä märkä ja hermo sen verran kireellä että ei voi kun toivoa ettei vastaan tule enää ketään eikä mitään. Tämä toivehan nyt on tottaperhanassa liikaa ja seuraavan ah niin iloisen reilun puolituntisen aikana kohtaamme vielä mummon rollaattorin kanssa, mummon perässä vedettävän kauppakassin kanssa ja mikä ihaninta - kissan.
Vaikkakaan tämä ei ihan aina näin vaikeaa ole, niin sattuneista syistä juuri nyt ei kovin montaa positiivista ajatusta tuosta kierroksesta irtoa. Wesleyn kunniaksi on sanottava, että enää ei polkupyörät eikä ohiajavat autot aiheuta pakonomaista vatkausta. Saattaa jopa olla, että osa henkilöistäkin jää huomaamatta jos sillä sattuu olemaan hyvä päivä. Ja jos Weellä on hyvä päivä, niin Aton ei ole pakko siksakata koska kukaan ei osu siihen. Ja jos se herra Orava viitsisi vaikka huomenna aamulla samaan aikaan pysyä siellä pesäkolossaan, niin me ehkä kohdattaisi ne vastaantulevat koirat hieman loivemmassa vireessä ja mummotkin ehkä saisivat mennä paikalliskauppaan ihan rauhassa. Hmmm... mä unohdin sen kissan, no kyllähän ihana aurinkoinen aamulenkki yhden takapakin kestää, vai?
Mutiaisillehan on hemmetin vaikeaa sellainen peruskäyttäytyminen eli odottaminen kun lenkille lähtevä henkilö pukee päälle. Toisaalta mudithan kuulemma pystyy kouluttamaan ja olemaan vaikka ihan hiljaakin, meikäläinen on siis sillä saralla vaan surkeasti epäonnistunut. Minä ja muutama muu kutsumme tuota mudismia vatkaamiseksi. Vatkaamisen syvin olemus perustuu siihen, että vaikka periaatteessa seistään paikallaan, niin esimerkiksi etujaloilla voi paikalla ollessaan stepata. Siihen saattaa myös kuulua pientä läähätystä ja pääsääntöisesti yleisolemuksen vatkaimella kuuluu olla levoton. Wesley on omalta osaltaan vienyt tätä vähän kyseenalaista aatetta eteenpäin tehden itseään ympäri kiertäen pieniä ympyröitä. Kymmenittäin peräkkäisiä ympyröitä ja pakettiin kuuluu yleensä kurkusta päästettyjä haukun esiasteita. Ato taas tyytyy perusvatkaukseen höystettynä sellaisella hienoisella kirkumisella ja tasakäppäloikalla joka ulottuu reilun metrin korkeuteen. Pubi - tämä aikamme hittituote - luojan kiitos istua möllöttää hiljaa paikallaan ja ihmettelee tätä yliaktiivista maailmaa joka avautuu heti seuraavaksi silmien aukaisun jälkeen.
No joo, kun mä nyt sitten viimein saan raahattua tän bändin jonkunlaisessa järjestyksessä ulos tästä betonilaatikosta, niin eikö nyt ihan ensimmäiseksi pihamaalla juokse orava. Kuvitelkaa nyt, ihan ORAVA! Räkyräky-ympyräympyrä-räkyräky-ympyräympyrä, tuliko täytenä yllätyksenä että Wesley ei kestä oravia? Siinä sitten tovin remmejä oiottuani pääsen vihdoin matkaan. Kokonaiset parikymmentä metriä edettyäni tie haarautuu ja eikös sieltä haaraumasta tule vastaan tuttu mieshenkilö kahden koiransa kanssa. Nämä molemmat koirat ovat vanhempia kuin Ato ja lukeutuvat siihen porukkaan joiden kanssa pellolla on juostu ja leikitty vuosien varrella lukuisia kertoja. Mutta mitä tekee Wesley? Räkyräky - ympyräympyrä - räkyräky - ympyräympyrä. Jo aikaa sitten olen huomannut, että fyysinen vääntö Ween kanssa on jokseenkin turhaa eivätkä mitkään peruskikkailut namien tai lelujen kanssa tuollaisessa tilanteessa toimi. Joten ei muuta kun Wee kainaloon ja matka jatkuu sadatellen mudit ja vatkauksen alimpaan helvettiin.
Atoon ei saa osua. Siis vieressä kulkeva koira. Jos osuu, niin pitää siksakata. Ja jotta ei osuisi, niin kannattaa varmuuden vuoksi siksakata. Wesley tekee ympyröitä. Pubi roikkuu remmissä. Mulla on jumaliste selkä hiestä märkä ja hermo sen verran kireellä että ei voi kun toivoa ettei vastaan tule enää ketään eikä mitään. Tämä toivehan nyt on tottaperhanassa liikaa ja seuraavan ah niin iloisen reilun puolituntisen aikana kohtaamme vielä mummon rollaattorin kanssa, mummon perässä vedettävän kauppakassin kanssa ja mikä ihaninta - kissan.
Vaikkakaan tämä ei ihan aina näin vaikeaa ole, niin sattuneista syistä juuri nyt ei kovin montaa positiivista ajatusta tuosta kierroksesta irtoa. Wesleyn kunniaksi on sanottava, että enää ei polkupyörät eikä ohiajavat autot aiheuta pakonomaista vatkausta. Saattaa jopa olla, että osa henkilöistäkin jää huomaamatta jos sillä sattuu olemaan hyvä päivä. Ja jos Weellä on hyvä päivä, niin Aton ei ole pakko siksakata koska kukaan ei osu siihen. Ja jos se herra Orava viitsisi vaikka huomenna aamulla samaan aikaan pysyä siellä pesäkolossaan, niin me ehkä kohdattaisi ne vastaantulevat koirat hieman loivemmassa vireessä ja mummotkin ehkä saisivat mennä paikalliskauppaan ihan rauhassa. Hmmm... mä unohdin sen kissan, no kyllähän ihana aurinkoinen aamulenkki yhden takapakin kestää, vai?
maanantai 1. kesäkuuta 2009
KAIKKI ON NIIN SUHTEELLISTA
Jokainenhan tietää sen satunnaisen tai jatkuvan tunteen kun rahat on finito? Tai on niin kiire, ettei vuorokauden tunnit meinaa riittää? Ja kun nyt vastasit pontevasti kyllä, niin mä sanon kanssa tietäväni tunteen. Tiedättekö, se perusvastaus kaikkeen - "tiedän tunteen!" - kun ollaan oikein kovasti samaa mieltä sen kanssa, joka mitä tahansa vastaavaa asiaa manaa?
No, kun nyt sattumoisin tätä hommaa on joskus pitänyt pohdiskella jo pintaakin syvemmältä, niin heitetään kehiin tällainen vallitsevan vitutuksen seurauksena kehkeytynyt avautuminen:
Kun mulla on rahat loppu, niin ne on ihanihan oikeesti loppu. Kun ne on loppu, niin mä en ilmoita koiraani kymmeneen seuraavaan lähialueen kilpailuun / näyttelyyn tai mihinkään muuhunkaan vastaavaan. Kun ne on loppu, niin plantaasin puutarhaa ei korista upouusissa rottinkirakennelmissa ehkä satojen eurojen kukkaset. Kun ne on loppu, niin mun auto ei liiku ennalta suunnittelematta satojen kilsojen päähän vieden meikäläistä katsomaan jotain helvetin patsasta, jota nähtävyydeksi kutsutaan. Ja jos totta puhutaan, niin mun auto ei liiku metriäkään siinä vaiheessa kun tankki on tyhjä.
Rahojen loppumista ei toivo kenellekään. Rahojen loppumisen keneltä tahansa ymmärtää. Nykypäivänä tässä työllisyystilanteessa voisi helposti olla sitä mieltä, että ne todennäköisemmin loppuu kuin riittää ikuisesti ja aina vaan. Se ero loppumisen ja loppumisen välillä on taas ihmisestä kiinni. Ja kun meitä on moneen junaan, niin turha soimata toista jos se on erilainen kuin mitä itse on.
Toivoa kuitenkin sopii, ettei sen rahattoman ihmisen tarvitsisi toitottaa sitä rahattomuuttaan aamusta iltaan ihan vaan muistuttaakseen niitä toisenlaisia rahattomia siitä, ettei sillä rahattomalla OIKEESTI ole rahaa. Mutta katsos hei, jos se oikeesti rahaton päättää jättää vaikka auton tankkaamatta siksi, että pääsisi kerrankin vaikka kaverinsa kanssa ulos syömään, niin parasta mitä voi tapahtua laskun maksun aikaan on se, kun se toinen helvetin köyhä toteaa, et jos sä vaikka viitsit maksaa kun mulla tulee sen mun vakituisen työpaikan tili vasta parin viikon päästä.
Että onko sitä rahaa vai onko se loppu - kaikki kun on niin perkeleen suhteellista.
Nih.
No, kun nyt sattumoisin tätä hommaa on joskus pitänyt pohdiskella jo pintaakin syvemmältä, niin heitetään kehiin tällainen vallitsevan vitutuksen seurauksena kehkeytynyt avautuminen:
Kun mulla on rahat loppu, niin ne on ihanihan oikeesti loppu. Kun ne on loppu, niin mä en ilmoita koiraani kymmeneen seuraavaan lähialueen kilpailuun / näyttelyyn tai mihinkään muuhunkaan vastaavaan. Kun ne on loppu, niin plantaasin puutarhaa ei korista upouusissa rottinkirakennelmissa ehkä satojen eurojen kukkaset. Kun ne on loppu, niin mun auto ei liiku ennalta suunnittelematta satojen kilsojen päähän vieden meikäläistä katsomaan jotain helvetin patsasta, jota nähtävyydeksi kutsutaan. Ja jos totta puhutaan, niin mun auto ei liiku metriäkään siinä vaiheessa kun tankki on tyhjä.
Rahojen loppumista ei toivo kenellekään. Rahojen loppumisen keneltä tahansa ymmärtää. Nykypäivänä tässä työllisyystilanteessa voisi helposti olla sitä mieltä, että ne todennäköisemmin loppuu kuin riittää ikuisesti ja aina vaan. Se ero loppumisen ja loppumisen välillä on taas ihmisestä kiinni. Ja kun meitä on moneen junaan, niin turha soimata toista jos se on erilainen kuin mitä itse on.
Toivoa kuitenkin sopii, ettei sen rahattoman ihmisen tarvitsisi toitottaa sitä rahattomuuttaan aamusta iltaan ihan vaan muistuttaakseen niitä toisenlaisia rahattomia siitä, ettei sillä rahattomalla OIKEESTI ole rahaa. Mutta katsos hei, jos se oikeesti rahaton päättää jättää vaikka auton tankkaamatta siksi, että pääsisi kerrankin vaikka kaverinsa kanssa ulos syömään, niin parasta mitä voi tapahtua laskun maksun aikaan on se, kun se toinen helvetin köyhä toteaa, et jos sä vaikka viitsit maksaa kun mulla tulee sen mun vakituisen työpaikan tili vasta parin viikon päästä.
Että onko sitä rahaa vai onko se loppu - kaikki kun on niin perkeleen suhteellista.
Nih.
MISTÄ ON PIENET KOIRANPENNUT TEHTY?
Tähän kai kuuluisi vastata jotain ihanaa, vaaleanpunaista, pörröistä ja pehmoista? Söpöä, hiljaista, puhdasta ja nättiä? Totuus on kuitenkin tämä:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)